Kohtalokas junakolarini 8.2.1980!

Vieläkin selkäpiitä karmii, kun näen "lättähatusta" kuvan. Oli vuosi 1980, helmikuun 8. Olin edellissyksynä täyttänyt 10 v. Tapahtumapaikkana oli Seinäjoella ns. vanhan Impivaaran radan ylitys, jota ei enää ole olemassa.


Lähdin äitini kyydissä viemään isosiskoa iltatöihin. Kotoa lähtiessäni sain äidiltä 5 mk:n setelin, jotta voin itselleni jotain kivaa ostaa kaupasta, jota siskoni oli menossa siivoamaan. Raha ei siihen aikaan kasvanut niin hyvin puussa kuin nykyään tuntuu kasvavan. Jokaista penniä piti venyttää, siksi tällainen tuntui tosi suurelta asialta.


Istuin auton takapenkillä vasemmalla puolella. Siihen aikaan ei ollut vielä turvavöitä autojen takapenkkiläisiä varten. Kun näin junan lähestyvän, niin muistin mummoni sanat "Kun tulee elämässä tilanne, jolloin tarvitset kipeästi apua, risti kätesi ja pyydä Jumalaa apuun". Aktiivisena pyhäkoululaisena tein työtä käskettyä huutaen niin lujaa kuin ääntä vain sain lähtemään:  

 Jumala auta, että me kaikki pelastumme! 

Huutamisen läpi kuulin äidin äänen, joka kehotti siirtymään äkkiä keskikonsolin kohdalle, koska äiti oli vielä yrittämässä siirtää autoa minun kohdalleni. Se oli niin oikea ratkaisu kuin sellaisessa tilanteessa kukaan voi tehdä. Uskon, että äiti ei olisi selvinnyt, jos hän ei olisi siirtänyt autoa.

Ehdin siirtyä keskemmälle juuri ennen törmäystä ja tajuttomaksi menoa. Olin samalla vaistomaisesti kaatunut oikealle kyljelleni, jonka johdosta vasen reiteni nousi ylöspäin. Junan puskuri tuli oveni läpi koskettaen vasenta reittäni niin, että lopulta jäin jumiin puskurin ja penkin väliin.

Heräsin tajuttomuudesta paloautojen ja ambulanssien ääniin. Olo oli ihan sekava. Äidin näin etupenkillä, mutta en siskoani. Samantien iski paniikki, kun luulin systerin tippuneen autosta pihalle. Siinä vaiheessa en vielä tajunnut, että automme oli luisunut junan puskurissa 200 metrin matkan.

Hätääntyneenä huusin siskoni nimeä, johon sain vaimean vastauksen ilman näköyhteyttä. Äiti kertoi siskoni olevan käpertyneenä jalkotilassa. Huokaisin helpotuksesta. Seuraava huolenaiheeni oli se, että onko jalkani kunnossa. Mitään tuntoa ei ollut, mutta varpaat onneksi liikkuivat. Totesin myös sen, että en pääse siirtymään mihinkään paikaltani, olin jumissa!!! Joka puolella oli verta ja lasinsirpaleita.

Palomiehet tarkistivat tilanteen ja yrittivät minua saada irti vetämällä, mutta sain kipeää, koska olin jumissa puskurin ja penkin välissä. Lopulta palomiesten piti sahata katto irti, jotta saivat selkänojan pois ja sen jälkeen vasta vapauduin. Minut siirrettiin ensimmäisenä ambulanssiin ja muistan elävästi sen miten ihania ambulanssin henkilökunta oli ja muistan myös sen, että yritin heille antaa sitä 5 markan seteliäni sen ystävällisyyden ja kiitollisuuden vuoksi, jota siinä tilanteessa koin heiltä saaneeni. Olisi tosi kiva tavata ko. henkilöt mikäli vielä ovat elossa.

Siskolla murtui 4 kylkiluuta, äidillä ranne meni poikki ja hän sai pahan aivotärähdyksen. Reiteeni tulleen törmäyksen johdosta pintahermoradat vaurioituivat siten, että vielä tänä päivänäkin se on kosketusarka joiltakin osin. Juoksemista ei edes kuukausien päästä jalkani kestänyt. Se tuli testattua vihlomisten kera useaan eri kertaan. Saan olla siinä mielessä todella onnellinen, että kaikki säilyimme hengissä, niin kuin toivoinkin!

Harrastin tuohon aikaan kaikkea mahdollista mitä pienessä kylässä oli mahdollista harrastaa. Pelasimme pesäpalloa ja jalkapalloa pelloilla, jääkiekkoa tulvajäillä tai joella, juoksimme, suunnistimme, hiihdimme, luistelimme, yleisurheilimme jne.

Tuossa vaiheessa minulle oli ihan selvää, että urheilu tulee olemaan osa elämääni, erityisesti suunnistus kiinnosti todella paljon. Nautin metsissä juoksemisesta, koska koko lapsuuuden olen viettänyt metsien vieressä, joten se oli minulle luonnollista, että liikun myös juosten metsäpoluilla. Toki, kompassin koin aina jotenkin vaikeaksi. Siitä syystä en sitä koskaan käyttänytkään. Suunnistin maa- ja karttamerkkien mukaan.

Joka tapauksessa, se mikä tästä kolarista tekee kohtalokkaan ei ole vain se, että lupaava urheilu-ura päättyi, vaan se, että samana päivänä oli tie siitä junakolariristeyksestä lanattu niin liukkaaksi, että jarrut eivät pitäneetkään ja luisuimme suoraan junan eteen.

3 kommenttia:

Sari kirjoitti...

Kaikella on tarkoituksensa. Hienoa, että olet jaksanut ongelmien jälkeen nousta. Vaikutat myös todella positiiviselta ihmiseltä. Ehkä nuo koettelemukset ovat auttaneet ymmärtämään mikä elämässä on todella tärkeää!! Tsemppiä!!

Anonyymi kirjoitti...

Hui,millainen tilanne,mutta onneksi kaikki selvisitte!!Uskon,että se lapsen vilpitön hätärukous kuultiin.
Huh...
Gabriel

Anonyymi kirjoitti...

Todellakin olen onnellinen että te kaikki selvisitte :)!!!! - ÄsUu

Lähetä kommentti

Kommenttisi saa aikaan hymyn! Kiitos siitä!